#6 Mun on pakko

Sara Saarela: Mun on pakko
Aikamedia
152 sivua
Otavan kirjapaino OY, Keuruu 2011


Kirjan juoni:
Liisi luulee, ettei kukaan tiedä hänen salaisuuttan. Ei kukaan. Mutta yllättäen hänen paras ystävänsä Sussu saa Liisin salaisuuden selville, ja huolestuu. Liisi vannottaa Sussua lupaamaan, ettei tämä kerro tästä asiasta Liisin vanhemmille.
Lopulta Sussu kuitenkin huolestuu niin paljon, että menee kertomaan Liisin vanhemmille. Tästä alkaa pitkä prosessi: terapiat, ja vakavat keskustelut vanhempien kanssa.
Mutta kun terapia ei tunnu auttavan, mitä pitäisi tehdä? Liisin vanhemmat ovat huolissaan tyttärestään, joka vaan laihtuu koko ajan, ihan silmissä. Liisi itse luulee, että on todella lihava, vaikka onkin langanlaiha...
Selviääkö Liisi?

Pätkä kirjan tekstistä:
"- No niin, heippa, hän sanoi ja lähti.
Kuulin, kun hän vastasi kännykkäänsä heti käytävälle päästyään. Ajatella, että hän oli vaivautunut tulemaan tänne asti sieltä pienestä kopperostaan. Hän siis ehkä välittikin minusta. Otin tippapussitelineestä kiinni ja hiippailin vessaan. Katsoin itseäni peilistä. Hyi, meikit olivat levinneet ja silmänaluset olivat mustat. Pesin kasvoni, mutta vedenkestävä meikki ei lähtenyt. Toivottavasti Veera toisi seuraavalla kerralla meikit ja meikinpoistoaineen. Menin takaisin sänkyyn.
Voi tylsyys. Kaipasin ilmeisesti lepoa, mutta miten olla tekemättä mitään? Kun makasin selälläni, tuntui, kuin sata vihreää muovisotilasta olisi tanssinut rinnassani ja joku veti käsiäni liikkeeseen. Jalat olisivat ehkä halunneet levätä, mutta pää sanoi, että nyt pitäisi juosta."

Oma mielipide:
Kirja on hyödyllinen, ja kaikkien, jotka edes harkitsevat laihduttamista, kannattaisi lukea tuo kirja. Kirja kertoo siis laihduttamisen vaarallisuudesta, ja vääristyneestä omakuvasta. Esim. kirjan päähenkilö Liisi luulee olevansa lihava, ja laihduttaa laihduttamisesta päästyään, vaikka oikeasti onkin kuin tulitikku. Kirja on kirjoitettu todentuntuisesti, ja oikeasti varmistaa oman mielipiteeni siitä, etten koskaan tule edes harkitsemaan laihduttamista.
Kirjan teksti on hauskaa Tampereen murretta, joka tuo myöskin elävyyttä kirjaan.Kirjastosta lainasin tämän kirjan pelkästään kannen ja nimen perusteella, edes lukematta takakantta. Joskus ulkonäöllinen arviointi kannattaa, sillä kirja oli kyllä lukemisen arvoinen!

-Matzu

PS. Tästä lähtien jätän luultavasti "pätkän kirjan tekstistä" kirjoittamatta, arvostelu on varmaan tässä se tärkeämpi osuus, kuin pätkä kirjan tekstiä.