Käärmeenlumooja - Annukka Salama

Blogi saikin tässä äskettäin vähän uutta ilmettä, mutta kaikenmaailman koodit sun muut pysyivät samoina, pelkästään banneri oikeastaan vaihtui ja vähän asetuksia muuttelin. Ei siis mitään kovin suurta, mutta tykkään tästä selvästi enemmän!

Inspis tähän blogiin on kasvanut selkeästi enemmän, mutta mistään postaustahdista en uskalla luvata, kun aina ei vaan yksinkertaisesti JAKSA lukea kunnollisia kirjoja. Kesälomalla on kuitenkin tullut testailtua vähän itselle uudempia kirjoja, kuten Annukka Salamaa, edellisessä postauksessa näkynyttä Kerstin Gieriä, sekä viimeisenä Salla Simukkaa. Kaikki nämä ovat napanneet ja lukeminen on tuntunut vaihteeksti erittäin helpolta, ja jokaisen kirjoja voisin lukea vielä lisääkin! En osaa sanoa, mistä kaikesta on esittelyä sitten jatkossa tulossa, mutta yritetään... Puhumattakaan sitten aina yhtä ihanasta Walter Moersista, jonka kirjoihin olen jäänyt koukkuun. Erityisesti Uinuvien kirjojen kaupunki sekä Uinuvien kirjojen labyrintti olivat (ja ovat edelleenkin!) lempikirjojen listoilla, odottelen sitten vielä sitä kuuluisaa kolmatta osaa - Uinuvien kirjojen labyrintti jäi nimittäin ihan hirvittävän ärsyttävään kohtaan. Pakko päästä lukemaan :D!

Nyt kuitenkin pientä juttua Annukka Salamasta ja hänen kirjasarjastaan ->

Käärmeenlumooja

Annukka Salama

WSOY

330 Sivua

Oma

Kirjailijana Annukka Salama on minulle vieläkin uusi tuttavuus, mutta nimen olen kuullut vähän useamminkin - aina positiivisissa ja hyvissä merkeissä! Niinpä lähdin sitten täysin ennakkoluulottomana lukemaan hänen esikoisromaaniaan Käärmeenlumoojaa, joka on samalla avausosa koukuttavalle Faunoidit - sarjalle. 

Kuva (c) Kirsinkirjanurkka.blogspot.fi Käy lukemassa myös Kirsin arvostelu!

Koko ikänsä yksin viettäneen Unnan elämää suistuu kokonaan raiteiltaan, kun hän tapaa salaperäisen, sysimustan ja arvoituksellisen pojan, Rufuksen, joka on kaiken lisäksi jäätävän komea - siis ainakin Unnan mielestä. Unna on ketterä kuin orava, ja hän onkin planeetan ainoa faunoidinaaras. Tyttö luulee kuitenkin olevansa ainoa yhtä ketterä 'ihminen', joka pystyy samanlaisiin suorituksiin skeittilaudalla kaatumatta. Hän suorittaa jäätäviä temppuja, joita kukaan ei ole koskaan osannut edes harjoittelemalla - ja kaiken lisäksi tyttö on siinä vaiheessa skeitannut ruhtinaalliset neljä päivää! Unna ei ole koskaan kaatunut, eikä kyllä aio kaatuakaan. Hänellä on oravamaiset vaistot, ja siten säikähtäessään Unna kiipeääkin puuhun. 

Tutustuessaan Rufukseen ja tämän vähintäänkin outoon jengiin hän huomaa, että kaikilla siellä on jonkinlainen voima joltain eläimeltä. Rufuksella se tulee käärmeeltä, Vikellä,Ronnilla, Joonella se tulee joltain muulta (= en viitsi paljastaa kaikkea. Heh!). Varsinkin Ronni jaa Unnan niskavillat nousemaan pystyyn, mutta kyllä kai häneenkin sitten aikoinaan tottuu?

Faunoidijengin seurassa Unna kokee vihdoin haluamaansa yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä, sekä tuntee ensimmäistä kertaa elämässään kuuluvansa oikeasti porukkaan. Hänen ei tarvitse enää viettää kaikkea aikaansa itsekseen puissa kiipeillen, vaan hän saa viettää aikaa samanlaisten ihmisten kanssa. Yhteisöllisyys tuo mukanaan kuitenkin suuren kasan hallitsemattomia riskejä, joista osa on ruusunpunaisia, kun taas osa tappavia kuin maahan putoava räjähde. Unnaa tämä ei varsinaisesti pelota, mutta ei se aina mikään kovin kivakaan asia ole...

Mitä tapahtuu silloin, kun inhottava hevosvarsa Vikke tuo kookakkoseen salaperäisen, kuvankauniin Tian? Onko Ronni yhtä paha ja ilkeä, kuin ulkonäkö antaa periksi? Keitä he edes ylipäätään ovat, voiko heihin luottaa?

K2:n asukkaiden elämä on harvinaisen jännittävää ja vaarallista, eikä siitä puutu vauhtia tai hallitsemattomuutta. Ehkä K2:n asukkaiden elämä ei ole sitä kaikkein hallituinta ja turvallisinta, mutta ainakin se osaa elää, eikä koko ajan pelkää kaikkea mahdollista!

Annukka Salaman kirjoista olen kuullut kaikkea hyvää, enkä oikeastaan mitään pahaa. Oma mielipiteeni ei tästä varsinaisesti eroa, ja kirja on erittäin hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Nimetkään eivät ole ehkä ne kaikille kaikkein tutuimmat, mutta mitä väliä - ennemminkin hyvä asia! Juoni ei pettänyt lukijaansa kertaakaan, missään vaiheessa, vaan pysyi erinomaisesti kasasssa alusta loppuun saakka. Kaikki ei tosiaankaan selvinnyt ensimmäisessä osassa, vaan teki heti mieli rynnätä toisen osan pariin. Kokonaisuudessaan kirja oli uskomattoman kaunis ja upea, siinä riitti herkkyyttä ja leiskuvaa rakkautta, puhumattakaan jännityksestä ja tulenpalavasta vihasta. Kaikkea riitti yksien kansien välissä, mikä teki kirjasta täydellisen. 

Salaman kirjoitustyyli tekee vaikutuksen. Se puhuttelee, kertoo aivan omaa tarinaansa. Jännitys aaltoilee valtameren tavoin, ja on pakko ehtiä seuraavaan lukuun, kertomukseen ja lauseeseen, ennen kuin hyökyaalto veisi sen mennessään. On vaikea kuvitella, että Käärmeenlumooja on Annukka Salaman esikoisromaani - koskaan en ole nimittäin nähnyt yhtä kaunista ja hyvin kirjoitettua esikoisromaania, vaikka olen niitä jonkin verran lukenutkin! 

Kiroilua ja rumaa kielenkäyttöä olisin kuitenkin vähentänyt kirjasta jonkin verran, vaikka se nykyään kuuluukin tavalliseen puhekieleen. Asioita voi ilmaista kauniimminkin kuin kiroilemalla, vaikka kiroilu toi mukaan eräänlaista todenmukaisuutta. Itse en pitänyt  tästä ominaisuudesta ollenkaan, vaan mielestäni kiroileminen on aikalailla paheksuttavaa ja halveksuttavaa. 

Ei se toki kirjasta huonoa tehnyt, itse en vain siitä pitänyt.

Henkilöinä erityisesti Rufus oli erittäin mielenkiintoinen tuhansine salaisuuksineen, joita hän pitää sisällään ja yllättää Unnan kerta toisensa jälkeen yhä vain pahemmin. Monen monituista kertaa Unna meinasi räjähtää kuullessaan jotain uutta Rufuksesta, mitä poika ei ollut aiemmin hänelle kertonut. 

Jo ensihetkistä alkaen Unna ja Rufus tunsivat vetoa toisiinsa kohtaan, ja melkein tuntuu, kuin heidän sydämensä sykkisivät samaan tahtiin. Onko heidän erikoislaatuinen rakkaustarinansa ikuinen, vai onko silläkin päätepysäkki?

Minulle Käärmeenlumooja on ikuinen tarina rakkaudesta, erilaisuuden rikkaudesta sekä yliluonnollisuudesta, joka sekoittuu normaaliin elämään. Välillä tuntuu, kuin olisi oikeasti mahdollista omistaa oma voimaeläin, jolta tulee jotain tiettyjä voimia. Voisikohan se olla totta? :)

______________________________________________________________________________

Tästä arvostelusta sitten tuli vähän lyhykäisempi kuin edellisestä, mutta toivottavasti kelpaa. Jos Te olette tämän kirjan lukeneet, kertokaa ihmeessä omia mielipiteitä tästä, ja laittakaa ihmeessä linkki omaan arvosteluunne :)

Lupaus - Kerstin Gier

Tänne ei ole kyllä nyt kirjoiteltu ollenkaan liiaksi! Inspiraatiota ei ole ollut siis ollenkaan, innostus tähän blogiin 0%.. Toinen blogi on sentään pysynyt aktiivisena, ja suunnitelmissa olisi vielä kolmaskin blogi. Miten siinä sitten käy?!
Tosiaan tämä blogi saattaa olla se kaikkein hiljaisin, varsinkin, kun koulut tässä ihan nurkan takana kolkuttelevat. Kirjoja tulee kyllä luettua, mutta niistä kirjoittaminen jää yleensä muutamaan lauseeseen vihkossa, jossa pidän kirjaa lukemistani kirjoista, että pysyn edes jotenkin kartalla. Mutta yritetään nyt sitten uudestaan aloittaa tämän blogin ylläpitämistä, jos se insipiraatio sieltä sitten tulisi ;) Nyt kuitenkin itse kirjaan --> !

Lupaus - unien ensimmäinen kirja

Kerstin Gier

Gummerus

341 sivua

Joululahjaksi saatu

Gierin kirjat eivät olleet minulle tuttuja ennestään, ja suurella mielenkiinnolla lähdin sitten kokeilemaan kyseistä kirjailijaa. Ilmeisestikin kyseessä on trilogia, mutta tiedä sitten, käykö niin kuin Veronica Rothin sarjassa (en ole itse lukenut), että trilogiaan ilmestyykin sitten neljäs, itsenäinen osa. Koskaan ei tiedä! Kerstin Gier oli minulle siis aivan uusi kirjailija, enkä ollut hänestä koskaan kuullutkaan - mikä synti ja häpeä. Todellakin oli korkea aika kokeilla tätä sarjaa, ja se todellakin kannatti!

Kirjan päähenkilön, Liv Silberin elämän suurin tarina alkaa, kun hän joutuu muuttamaan Lontooseen äitinsä uuden miehen takia. Mukana tulevat myös Livin pikkusisko Mia, sekä heidän lastenhoitajansa. Pian hän tutustuu uusiin sisarpuoliinsa, Graysoniin ja tämän siskoon. Pian selviää, että Grayson kuuluu koulun suosituimpaan porukkaan, jota kaikki väistävät ja vislailevat ihailevasti perään. Tämä porukka ei kuitenkaan ole se kaikkein mutkattomin ja turvallisin, mutta joka tapauksessa Liv tähän porukkaan ajautuu pikkuhiljaa, osittain myöskin uniensa saattelemana... Silber alkaa nähdä outoja unia pian Graysonin tapaamisen jälkeen, ja mikä karmivinta, pojan porukka juttelee asioista, jotka tapahtuivat vain unissa. Unet ovat liian todentuntuisia, ja niissä seikkaillaan todellisissa paikoissa, hautausmaalla suorittamassa rituaaleja, sekä hiukan epätodellisimmilla pimeillä käytävillä, jotka jatkuvat ja jatkuvat...

Homma muuttuu vielä monta kertaa pahemmaksi, kun Liv tajuaa, että entä sitten, jos unet olisivatkin tosia, tarkoituksellisia ja tarkoituksettomia, hallitsemattomia. Mutta puhdas maalaisjärki väittää hanakasti vastaan ja väittää, että eiväthän unet oikeasti voi olla tosia. Eivähän?

Lopulta Liv pääsee selville salaisuudesta, mutta eihän se ihan niin yksinkertainen olekaan... Hän suostuu olemaan mukana pelissä, todellisessa ja mielikuvituksellisessa, järjettömässä tarinassa, unen ja valveen rajamailla. Voiko tästä selvitä edes hengissä?

Gierin punoma juoni ja intohimo, jolla hän on tämän kirjan kirjoittanut, loistaa läpi tekstin, sekä pitää vankinaan ensimmäisestä sanasta viimeiseen pisteeseen asti. Kun joku asia selviää, on toisessa sitten kaksi kertaa enemmän selvitettävää kuin edellisessä.
Ilmassa on koko ajan vähintäänkin hienovaraista jännitystä, joka välillä salpaa hengen ja välillä saa huoahtamaan helpotuksesta. Tätä kirjaa lukiessa sukelsin syvälle kirjan tarinaan, eikä merenpohjasta ollut enää nousua ennen kirjan loppumista - jos silloinkaan!
Juoni on koottu niin, ettei lukemista kertakaikkiaan voi lopettaa, on vaan pakko lukea aina vaan eteenpäin pystymättä edes hidastamaan tahtia. Rikas kieli ja hyvät sanavalinnat ovat selvästi Kerstin Gierin vahvuuksia, ja usein nämä sanavalinnat saavatkin hymyilemään kirjaa lukiessa. Välillä ne tosin kauhistuttavat juonen edetessä, mutta kaikesta selvitään:)
Loppua kohden koko kirjan ajan kasattu juoni tiivistyy ja tiivistyy, kunnes lopulta poksahtaa ilmapallon tavoin, johon työnnetään hammastikku väärään paikkaan. Tosin jännitys ei edes lopu kirjan loppumetreillä, vaikka se poksahtaakin. Jotain pelottavaa jää ilmaan - tiedä sitten, selviääkö kaikki seuraavassa osassa.
Kirja on täynnä lempeä, vauhtia & vaarallisia tilanteita, jännitystä, sekä kunnon kirjan tavoin myös hiukan rennompia ja ei-niin-jännittäviä kohtia. Kaikki on lähes täydellistä, kirjoitusvirheitäkään ei löydy etsimälläkään!

Henkilönä erityisesti Liv Silber miellyttää - ja ärsyttää - samanaikaisesti. Jokin hänen luonteessaan on ihailtavaa. Ehkäpä se mielenkiinto uusia asioita kohtaan, sekä arvoistusten ratkomisen intohimo tekevät hänen henkilöhahmostaan niin kiinnostavan.
Puhumattakaan sitten Graysonista, joka nappaa Livin pikkusiskokseen, ja yrittää suojella tätä peliltä ja sen mukanaan tuomilta vaaroilta. Kaikki ei kuitenkaan ole selvää, tai sitä, miltä näyttää...
Kun Livin ja Henryn kemiat kohtaavat, haluaa Grayson suojella Liviä yhä enemmän, mikä tietenkin ärsyttää tätä omapäistä kirjan päähenkilöä, joka ei todellakaan halua tulla käsketyksi. Erityisesti Graysonia huolestuttaa se, että Liv Silber on mukana pelissä, mutta onko siihen aihetta?

Kirjan mahtavuudesta huolimatta olisin kaivannut kirjaan enemmän toimintaa ja lisää mysteereitä & salaisuuksia, sillä satunnaisesti tuntui tulevan vähän tylsähköjä kohtia. Äskeinen lause saattaa sotia aikaisempaa tekstiä vastaan, mutten osaa ilmaista asiaa sen selkeämmin.

" Todellisuudessa se on vasta alkanut "

Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet

Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet

Kirja: Vapaat pikkumiehet

Kirjailija: Terry Pratchett

Kustannusosakeyhtiö: Karisto

Sivumäärä: 363

Alkuperäisteos: The Wee Free Men

Monesko painos: 2. painos

Suomentanut: Mika Kivimäki

Mistä: Kirjastosta

Pitkään aikaan en ole saanut aikaan kirjoittaa tänne, vaan olen kirjoittanut toiseen blogiini aktiivisemmin. Nyt tämä toivottavasti loppuu, ja pääsen kirjoittamaan aktiivisemmin. Kirjoja olen lukenut tällä hiljaisella aikavälillä muutaman, ja tässä lähiaikoina arvosteluja tulossa siis muutama!

Joskus 5-vuotiaana yritin lukea Terry Pratchettin kirjoja, mutta silloin ne eivät napanneet, eivät ollenkaan. Siitä lähtien karttelin Pratchettia, mutta kun tuossa jokin aika sitten äitini lainasi kirjastosta minulle Pratchettin kirjoja, mielipiteeni muuttui radikaalisti. Yllätyin positiivisesti Pratchettin kirjoitustyylistä ja sanavalinnoista, ja ehkä kaikkein eniten huomioni kiinnittyi taas kerran hauskoihin nimiin, sanontoihin ja outoihin sanoihin, kuten Kelda ja Gonnagle, sekä tuhansiin muihin sanoihin.
Jo tämän kirjan perusteella voisin kehua Terryn kirjoitustyyliä maasta taivaisiin; se on kekseliäs ja mukaansatempaava, muttei kuitenkaan ylitseampuva. Kirjoissa ei ole mukana oikeastaan totuuden häivääkään, mutta no, mitäs se haittaa? On kuitenkin mukava kuvitella, että jossain talossa asuisi pikkuruisia pippurisia, hassuja olentoja.

Itse kirja ei mielestäni alkanut kovin mielenkiintoisella tavalla, mutta kun olin lukenut muutaman sivun, olin jo aivan tekstin pauloissa, enkä voinut lopettaa lukemista niin vaan. Kirja kertoi omapäisestä, 10- vuotiaasta Tiffany Särkysestä, joka tapaa pikkumiehiä, ja joutuu ratkomaan suuria asioita. Jos Tiffanysta pitäisi jotain sanoa, hän on todella kekseliäs, mutta samalla todella ärsyttävän näsäviisas niin pieneksi tytöksi.

Vapaat pikkumiehet kertoo siis Tiffany Särkysestä, joka ei hätkähdä joesta nousevaa hirviötä, Nac Mac Feegleja tai usko taikaolentoihin, mutta viimeistään silloin hänen pinnansa palaa, kun hänen erittäin ärsyttävä pikkuveljensä varastetaan. Pian Tiffany kohtaa monia asioita, jotka saisivat kenet tahansa kääntymään ympäri matkallaan, mutta Tiffany taivaltaa eteenpäin aseenaan Lampaiden sairaudet- kirja ja paistinpannu.


Kerrontaa ja kuvailua tässä kirjassa oli pääasiassa sopivasti, mutta välillä tuntui, että tarina eteni joko liian nopeasti- tai sitten liian hitaasti. En oikein osaa sanoa tuosta kuvailusta mitään järkevää, sillä sitä oli joka tapauksessa sopivasti määrin, ja se sai lukijan kiinnostumaan kirjasta eri tavalla, kuin muista kirjoista.
Kirjassa erityisesti hassut sanat, nimet ja sanonnat saivat aikaan naurunpyrskähdyksiä, osa oli niin mahtavasti suomennettu ja kerrottu! Nimet olivat todella hauskoja, kuten Rosvo Kukavaan, ja Pöljä- Wullie.

Kirja nappasi mukaansa, ja tulen juuri sen ansiosta lukemaan jatkossakin Terry Pratchettin kirjoja!

Ilkka Remes: Pimeän Pyöveli

Ilkka Remes

Pimeän Pyöveli

261 sivua

WSOY








Kirjastosta lainattu

Taas näitä minun koottuja selityksiä... Vaikka olen ollut kipeänä, en ole jaksanut keskittyä kirjoihin ollenkaan, ja niin ollen tässä vain parinsadan sivun kirjan lukemisessa on mennyt puoli ikuisuutta... Hitaus ei todellakaan johtunut siitä, että kirja olisi ollut huono, lukemiseen ei ole vain ollut minkäänlaista inspiraatiota, mutta nyt luulen sen palanneen entistäkin voimakkaampana.

Kuten Remeksen tyyliin kuuluukin, kirja alkaa erittäin mukaansatempaisevalla lauseella: "Aaro Korpi tiesi syyllistyvänsä rikokseen". Jo tässä vaiheessa olin ihan mukana kirjassa, enkä halunnut lopettaa lukemista ollenkaan vauhtiin päästyäni.

Kirja kertoo siis Aaro Korvesta, ja tämän kaverista Nikosta, jotka laittavat liikkeelle nettiketjukirjeen, joka alkaa tuottaa nopeasti viiden euron seteleitä. Alussa homma tuntui helpolta, mutta kirjan edetessä he huomaavat olevansa mukana huumeiden salakuljetusoperaatiossa mukana eräitten henkilöiden kautta...

Ilkka Remeksen kerronta hänen kirjoissaan on todella erilaista verrattuna esimerkiksi Walter Moersiin. Remes ei käytä kirjoissaan paljoakaan tilaa tapahtumien kuvailuun, toisin kuin Moers. Näin kirjan tapahtumat etenevät hurjaa vauhtia, eikä lukija pääse kyllästymään hetkeksikään tätä lukiessa. Vaikka Moersin yksityiskohtainen kerronta nappaa minulle ehkä hiukan voimakkaampana, myös tällainen kirjan nopea eteneminen sopii minulle oikein hyvin, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, enkä halua kenenkään ymmärtävän sitä niin.

Remeksen kirjat ovat ihan huippuja, ja onneksi kirjastosta on lainattuna niitä ihana kasa. Remes tempaa lukijan mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, eikä päästä otteestaan hetkeksikään. Tästä aiheutuu se hirveä suru, kun kirja loppuu, mutta onneksi on aina mahdollista hankkia lisää Remeksen kirjoja käsiinsä.

Kuten Uinuvien kirjojen kaupungissakin, tässä kirjassa kiinniyin ensimmäisenä huomioni juonen kulkuun. Kuten ylempänä onkin jo mainittu, juoni etenee suhteellisen nopeasti, mutta sen nopeasta kulusta huolimatta se pysyy hyvin kasassa ensimmäisestä lauseesta viimeiseen pisteeseen. Itseäni häiritsi kirjan lopussa hiukan se, kun tapahtumien ratkaisu jäi hiukan hämärän peittoon, olinhan koko kirjan ajan odottanut selkeää loppuratkaisua. Oikeassa elämässäkään sitä ei aina ole, joten samalla tämä hiukan hämäräperäinen loppu toi kirjaan totuudenmukaisuutta, jos niin voi sanoa.

Tässäkin kirjassa osa nimistä oli hiukan outoja, mutta otetaanpas nyt huomioon, että kirjassa oli henkilöitä monesta eri maasta ja valtiosta. Tämäkin toi kirjaan mukavaa totuudenmukaisuutta, sillä henkilöiden nimet vastasivat sitä kulttuuria, mikä heidän maassaan vallitsee (?). Nimet heittelehtivät siis Aaron ja Dominiqin välillä:). Välillä menin itse sekaisin nimistä, joten ehdotuksena olisi tehdä nimistä ehkä hiukan selkeämpiä.

Aaron tämänkertainen tarina oli Remeksen tavan mukaan kerrottu aivan mahtavasti, selkeästi ja samalla seikkaperäisesti. Todella mahtavaa kerrontaa, Remeksen mukaan tietenkin! Odotan seuraavaa lukukokemusta innolla, mutta sitä ennen luvassa on hiukan muita kirjailijoita, esimerkiksi Terry Pratchett, jonka kirjoja en ole ennen lukenut.

Uinuvien kirjojen kaupunki

Kirjailija: Walter Moers
Kirja: Uinuvien kirjojen kaupunki
Kustannusosakeyhtiö: Otava
Sivut: 522


Kirjastosta lainattu!










Blogin puolella on ollut hiukan hiljaisempaa, sillä olen lukenut yhtä parhaista kirjoista ikinä! Kuten ylempää jo näkeekin, on kyseessä saksalaisen Walter Moersin kirja, Uinuvien kirjojen kaupunki. Kirjastossa tämä kirja oikein hyppäsi syliin, ja onneksi hyppäsi- muuten tämä mahtava kirja olisi jäänyt lukematta!

Kirja kertoo eräästä herkästä runoilijasta, Hildegunst von Mythenmetzistä, joka on siis samalla kirjailija, lohikäärme ja runoilija. Kun hänen runokumminsa kuoli, hän sai käsiinsä maailman historian mahtavimman käsikirjoituksen. Hän lähtee selvittämään sen kirjoittajaa tarunomaiseen kaupunkiin, Kirjalistoon. Siellä hän kohtaa ongelmia toisensa perään, mutta hän selviää niistä kaikista. Matkan varrella, ja Kirjalistossa hän kokee yllätyksiä toisensa perään, eikä lopulta enää tiedä, keneen voi luottaa.

Kirja imaisee jo heti alussa mukaansa, ja juurikin se alku herätti mielenkiintoni tätä kirjaa kohtaan. En sitä alkua paljasta, mutta voin sanoa sen imaisevan mukaansa paremmin kuin mikään muu! Kirjassa pidin erityisen paljon kirjailijan tyylistä kirjoittaa- kuvailua oli paljon. Itse asiassa todella paljon, sillä yhden hahmon kuvailua saattoi olla yli yhden sivun verran. Juurikin tämän mahtavan kuvailun ansiosta pääsin mukaan kirjaan, ja tunsin olevani kirjan päähenkilö, Hildegunst on Mythenmetz. Tunsin kaiken, minkä hänkin tunsi. Pääsin sulautumaan kirjaan mukaan. Näin sen tapahtumat silmissäni kuvailun ansiosta.

Toinen asia, mikä kiinnitti huomioni, olivat nimet. Ne oli niin taitavasti keksitty, että Huhhuh! Ne kuvastivat täysin henkilöiden luonnetta, ne saattoivat olla pelottavia, tai kieroja. Niitä kaikkia yhdisti kuitenkin yksi tekijä: ne kaikki olivat todella hauskoja, ja nostivat hymyn huulille!

Kolmas asia puolestaan oli kirjan juoni. Se eteni hyvin kuvailun myötä, ja ei tätä lukiessa päässyt kyllä kyllästymään hetkeksikään! Ja vaikka se olisikin ollut vaarana, heti parin sivun päästä tulisi seuraava juonenkäänne, joka saisi kuoppaamaan tylsät ajatukset kirjan lukemisen lopettamisesta. Aivan mahtava kirja!

Minulla ei ole tästä kirjasta kertakaikkiaan yhtään mitään negatiivista sanottavaa! Se oli niin täydellisesti ja mukaansatempaisevasti kirjoitettu, että siitä ei voi kirjoittaa ylös mitään negatiivista, eikä edes rakentavaa palautetta. Voisin hehkuttaa kirjaa, ja kirjailijaa vaikka maailman ääriin, mutta en pysty tekemään sitäkään. Minulta loppuvat sanat, millään ei voi kuvata sitä taitoa, millä tämä kyseinen kirja on kirjoitettu!

Jos harkitset kirjan lukemista, sille kannattaa varata hyvin aikaa. Täytyy olla aikaa nauttia kirjallisuuden hedelmistä. Uskon, että tämä kirja ruokkisi aikuisenkin mielikuvitusta, ja uskon monen huumorintajuisen, ja kirjoihin eläytyvän ihmisen pitävän tästä kirjasta. Voin vain kuvitella itselleni tällaisen kirjoitustaidon!

Tämän kirjailijan kirjoista tullaan näkemään vähintäänkin yksi kirja, sillä ostin tälle kirjakaupasta jatko- osan. Odotukset ovat korkealla, katsotaan, täyttyvätkö ne!

Tuulipuun maa

Taas sain käteeni itselleni kokonaan uuden kirjailijan kirjan, Tuulipuun maan. Marja Luukkosen kirjoitustyyli on muuten kiva, mutta mielestäni kirjassa käytetään liikaa murteita ja puhekieltä, varsinkin vuoropuheluissa. Kirjoitusvirheitä huomasin´muutaman, mutta muuten taitaa olla kieliopillisesti aika puhdas kirja, lukuun ottamatta murretta ja puhekieltä. Kirja oli kokonaisuudessan kiinnostava, siinä liikuttiin kahden eri maailman välillä, ja tapahtumia oli aikalailla sopivasti.  Osa kirjan nimistä oli hiukan outoja, mutta samalla ne olivat todella kiehtovia ja hauskoja. Kirjassa oli myös jäänteitä menneisyydestä.

Kirja kertoo Pinnistä, joka muuttaa kesäasuntoon Tuulipuun kartanoon. Pinnin äiti on kiinnostunut menneisyydestä, ja vanhoista rakennuksista, ja Tuulipuustahan niitä löytyy! Eräänä yönä, Pinnin nukkuessa hänestä tuntuu, että hänen unensa heräisivät eloon. Muut Tuulipuussa asuvat vuokralaiset käytäytyvät oudosti, aivan kuin heillä olisi jotain salattavaa. Kartanon omsitaja Seidi- täti katoilee oudosti, ja talon takana on outo yrttipuutarha. Kaikki tämä kummastuttaa Pinniä, ja ystävystyttyään Seidin kanssa osa asioista alkaa valjeta hänelle.
Pian Pinni pystyy itse siirtymään paikkaan, jonne joutuvat kaikki ihmiset ja eläimet, joiden elämä on päättynyt jollain tapaa ennen aikojaan... Pystyykö Pinni näkemään vielä kaksoissisarensa Roosan, joka hukkui monta vuotta sitten?

Kirja on täynnä arvoituksia, ja juuri sen takia kirja on erityisen kiehtova. Ylempänä kirjoitin jo jonkun verran mielipiteitäni kirjasta, mutta yritän koota tähän vielä hiukan lisää: Kun aloitin kirjan lukemisen, ei se heti imaissut minua mukaansa. Luin kirjaa lähes puoleen väliin melkein keskittymättä siihen yhtään, koska mielestäni siinä ei vielä tapahtunut tarpeeksi. Kun kirjan puoliväli oli mennyt, alkoivat kirjan tapahtumatkin ratketa, ja kirja muuttui yhtäkkiä kiinnostavammaksi. Kun olin lukenut kirjan tähän asti, uppouduin täysin sen maailmaan, ja ahmin sen loppuun todella nopeasti! Murre ja puhekieli tosiaankin hiukan häiritsivät, mutta muuten en keksi kirjasta hirveästi negatiivista sanottavaa.

Lisätietoja kirjasta:
Kirjan nimi: Tuulipuun maa
Kirjailija: Marja Luukkonen
217 sivua
Tammi

Kirjan luulisi päättyvän hiukan surullisesti erään tapahtuman myötä, kun Seidin kuollut sulho Niilo katoaa yrittäessään kaivaa itsensä takaisin maan päälle erään salaisen portin kautta, mutta kirjan loppu onkin aikamoinen yllätys.
En voi kyllä muuta kirjoittaa, kuin että aivan mahtava kirja, suosittelen lukemaan!

Piraatit

Vieläkin jatkan uusien kirjailijoiden parissa, nimittäin Ilkka Remeksen. Äitini lainasi tämän kirjan minulle kirjastostaan, tai, suurimman osan Ilkka Remeksen tuotannosta. Hän oli lukenut Ilkan aikuisille suunnattuja kirjoja, ja pitänyt niistä, joten hän lainasi saman kirjailijan kirjoja minulle. Olen kyllä kiitollinen! Ilkka Remeksen kirjoitustyyli on todella hyvä, eikä kirjoista puutu toimintaa, koko ajan tapahtuu jotain, mikä estää laskemasta kirjaa käsistään! Kun kirja loppui, olin todella pettynyt sen loppumisesta! Toiminta kirjassa alkaa ensimmäisestä lauseesta, ja loppuu viimeiseen, eikä se pysähdy hetkeksikään!

Kirja kertoo 14- vuotiaasta Aarosta, joka lähtee palauttamaan matkustajan hukkaamaa matkalaukkua loistoristeilijälle. Kun laiva on jo lähtenyt liikkeelle, Aaro huomaa liian myöhään astuneensa laivaan, jonka matkustajina (vankeina) ovat n. 1053 rikasta matkustajaa, viisi raskaasti aseistettua kaapparia ja Aaro, Kahdella kaappareista on kaukolaukaisin, jolla he voivat räjäyttää laivan taivaan tuuliin sekunnissa. Matkustajilla ei ole muuta mahdollisuutta, kuin totella kaappareita. Tietokoneen ja pelien äärestä tosielämän vaaratilanteisiin tempaistu Aaro joutuu toteamaan, että Game Over meinaa saada liian todellisen merkityksen. Selviääkö kaikki, vai onko kaikki toivo jo menetetty?

Tässä kirjassa ihailen 14- vuotiaan Aaron neuvokkuutta, ja kylmäpäisyyttä vaarallisissa tilanteissa. Hän ei anna pelolle valtaa, vaan miettii ratkaisuja hankaliin tilanteisiin. Joutuessaan panttivangiksi Aaro keksii keinon kiristää kaappareita, ja pelastaa itsensä pinteestä. Kirjasta on todella vaikea keksiä mitään negatiivistä palautetta, koska kirja on kirjoitettu niin hyvin, että samanlaisesta kirjoitustaidosta voi vain haaveilla. Kirjaa lukiessa uppouduin kokonaan kirjan maailmaan, ja melkein tunsin olevani Aaro, joka keksii ratkaisut vaikeisiinkin tilanteisiin.

Ilkka Remes on tällä hetkellä ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani, ja arvosteluita muista hänen kirjoistaan pääsette lukemaan täältä jatkossakin! Kirjan jatkuva toiminta salpaa hengen, ja pakottaa lukemaan kirjaa. Voin vain haaveilla tästä kirjoitustaidosta, mikä Ilkka Remeksellä on, kuten olen jo sanonutkin!

Lisätietoja kirjasta:
Kirja: Piraatit
Kirjailija: Ilkka Remes
WSOY
275 sivua (täynnä toimintaa!)

Tämän kirjan voisin lukea uudestaankin!